Käsityö ja hyvinvointi

Taide kokonaisvaltaisen elämänhahmotuksen alueena -foorumin keskustelua hyödynnetään osana Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen käsityötieteen opiskelijoiden opintojaksoa 042363 Käsityö ja hyvinvointi, 3 op / 2 ov.

Pohdi esimerkiksi: Miten taide- ja taitoaineet esim. käsityö voi lisätä yksilön tai yhteisön hyvinvointia? Millainen käsityö lisää hyvinvointia? Miten erilaiset ihmiset saavat luovasta toiminnasta hyvinvointia (esim. kokonainen käsityö, tuotesuunnittelu tai taidepainotteinen käsityö)? Antaako käsityö tuotteen valmistamisena eli mallia kopioivana toiminnallisena työskentelynä voimia (esim. ositettu käsityö)? Miten ja miksi? Miten näitä asioita voi ottaa huomioon käsityönopetuksessa ja taito- ja taideaineiden integroinnissa eri koulutusasteilla? Entä miten mm. taidetta ja käsityötä voidaan liittää hyvinvointipalveluihin ja yritysten hyvinvointituotantoon? Voit liittää mukaan myös omia kokemuksiasi tai opetukseen ja yritysmaailmaan soveltuvia esimerkkejä.

Keskusteluun voi osallistua myös muiden teemojen palstalla: Taiteen ja tieteen paikat. Aikamme ihmiskuvat. Voiko taide purkaa pelkoja?

Sinikka Pöllänen
Savonlinnan opettajankoulutuslaitos

Siirretty 30.11.2007

Psykoterapeuttisia elementtejä sisältyy moniin ihmisen hyvinvointia lisääviin terapioihin kuten taide- ja musiikkiterapiaan. Myös käsityössä voidaan havaita useita hyvinvointia lisääviä psykoterapeuttisia elementtejä. Käsityössä taito- ja taidelähtöisyys ilmenee luovuuden ja toiminnallisuuden hyödyntämisessä. Näin mm. huovutustekniikan sensorisen, psyykkisen ja sosiaalisen moniulotteisuuden ja niiden välittämien merkitysten on havaittu antavan käsityölle taideterapian luonteen. Paha olo voidaan hukuttaa kangaspuiden paukuttamiseen tai metreittäin virkattavaan pitsiin aivan yhtä hyvin kuin luovaan kirjontatyön valmistamiseen.

Hyvinvointia lisäävässä luovassa toiminnassa, levossa, virkistyksessä, harrastuksissa ja taidenautinnossa on kyse yleisemmästä kyvystä ottaa regressio minän, egon palvelukseen. Käsityön terapeuttisuudessa keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää käsityön sisältämää sisäistä psyykkistä prosessointia sekä toiminnan antamaa mahdollisuutta asioiden ajalliseen etäännyttämiseen ja symboliseen erittelyyn siten, että voidaan sanoa sisäisen maailman tulevan ulkoiseksi ja ulkoisen sisäiseksi (acting out–acting in).

Käsityö voi taidepainotteisena toimintana tai jäljentävänä, mallia kopioivana käsityönä, olla terapiaa tai terapeuttinen väline ja muutoksen mahdollistava konteksti. Silloin fokus on käsityössä, itse toiminnassa ja siihen kytkeytyvissä tunteissa, kokemuksissa ja kielessä eikä erilaisuudessa, vammassa, sairaudessa, kivussa, huonommuuden tunteessa tai muussa vaikeutena koettavassa asiassa. Käsityö toimii aktiivisena kokonaisvaltaisena toimintana, jossa käsityön suunnittelu- ja valmistusprosessi tai mm. käsityön koskettaminen tai katseleminen tuottaa erilaisia psykofyysisiä merkityksiä. Tällöin yksilö voi kokea käsin työstämisen, käsityöprosessin eri vaiheet ja kehollisuuden sekä läsnä olevat materiaalit ja välineet purkautumis- tai projisointikanavana tai etäännyttäjänä ja jopa minän defessinä, pakokeinona. Toimintaan voi liittyä myös sosiaalisia merkityksiä.

Käsityö voi näyttäytyä elämän osa-alueena, jota yksilö voi hallita omien ehtojensa mukaan niin, että se tukee elämänhallinnan tunnetta ja lisää kokonaisvaltaista hyvinvointia. Käsityö voi siis tarjota taidetarapiaan verrattavan terapeuttisen muutoksen kontekstin, jossa tarjotaan hyvinvointia tai kuntoutusta tukevaa ohjausta käsityön keinoin joko toisen henkilön ohjaamana tai itsehoidollisena, itseohjaavana prosessina.


Sinikka Pöllänen
Savonlinnan opettajankoulutuslaitos

Siirretty 30.11.2007
Viestin lähetti Hanna on Mon Nov 26, 2007 7:02 pm

Monesti kuulee sanottavan perusteluksi käsityöharrastukselle, että se auttaa latautumaan ja rentoutumaan. Itse ainakin koen, että kun taito on selkäytimessä (itse tekemiseen ei juuri tarvitse kiinnittää huomiota) ja tekeminen sujuu kuin itsestään, ajatus on täysin narikassa. Tämän jälkeen olo on usein rentoutunut. Tietenkin jo pelkkä käsillä tekeminen tuo mielihyvää. Oman työn tuloksen näkee heti ja joskus jopa huomaa oppineensa uutta. Joskus joku uusi taito voi tuntua mahdottomalta oppia, mutta kun työ on valmis olo on mahdottoman tyytyväinen ja iloinen. Onnistumisen kokemus todella tuottaa mieihyvää. Tämä onkin mielestäni tärkeä seikka, kun ajatellaan koulukäsitöitä. Opettajan täytyy osata suhteuttaa töiden vaikeusaste oppilaiden taitojen mukaan. Liian vaikeiden, tai helppojen, töiden teetättäminen voi lannistaa oppilaan ja silloin hyvinvointi on kaukana. Oikein asetetut työt tukevat positiivien minäkuvan kehittymistä ja käsitöistä saattaa muotoutua elinikäinen harrastus, joka tuo iloa elämään.

Siirretty 30.11.2007
Viestin lähetti saara on Thu Nov 29, 2007 8:21 am

Sinikka Pöllänen edellä kirjoittaa kuinka käsityö voi olla terapiaa tai terapeuttinen väline, jolloin fokus on itse toiminnassa ja siihen kytkeytyvissä tunteissa eikä sairauksissa ym. Itselläni on jonkun verran kokemusta huonokuntoisten vanhusten kanssa käsitöiden tekemisestä. Huonokuntoisuuden vuoksi käsityöt ovat rajallisia ja painopiste on että pääsee tekemään ja voi purkaa itseään. Kankaan maalaamisessa värien käytöllä voi ilmaista tunteitaan ja kertoa muille mitä mielessä on kun ei enää pysty tuottamaan puhetta. Toisaltaan vanhus, jonka toimintakyky on laskenut niin, ettei pysty enää omatoimisesti syömään, mutta yrittää tuottaa maalausta kankaalle hymyssä suin. Voi ymmärtää, että käsityön tekeminen todella tuottaa mielihyvää.
Pöllänen kirjoittaa edellä myös kuinka mm. käsityön koskettaminen ja katseleminen tuottaa erilaisia psykofyysisiä merkityksiä. Olen huomannut itse vanhusten kanssa työskennellessä, kuinka puhuminen käsitöistä ja vanhuksen tekemien käsitöiden esittely tuottaa mielihyvää ja arvokkuutta. Vanhus, jonka toimintakyky on heikentynyt tai dementian vuoksi, niin, ettei voi enää tehdä käsitöitä, kertoo mielellään käsitöistään. Käsitöistä juttelun jälkeen mielitila on yleensä huomattavasti kohentunut sekä yllättävää kyllä, hoitomyönteisyyskin lisääntyy. Omakohtaisen kokemukseni kautta voisin kyllä väittää, että käsityö, ei vain työn senhetkinen tekeminen vaan monessa muodossaan, tuottaa hyvinvointia.

Minna Nissinen (2004) tutki Pro Gradu-tutkimuksessaan ”Neulonta on mulle kuin aspiriinia” neulonnan harrastamista ja sen merkityksiä yksilön eri elämänvaiheissa. Tutkimusaineiston kirjeissä ihmiset kertoivat muun muassa, kuinka merkittävässä roolissa neulonta on ollut heidän elämänsä eri vaiheissa sekä miten neulomisella on ollut heille terapeuttinen vaikutus. Erilaisissa elämän kriiseissä kuten läheisen kuoleman tai sairauden yhteydessä neulonta oli ollut useille sielunhoidollista toimintaa.

Kuten Hanna aiemmin kirjoitti, myös minä huomaan usein käsitöiden tekemisen jälkeen olleeni niin uppoutunut työskentelyyni, että olen unohtanut kaiken sen hetkisen stressin sekä muut mieltä häiritsevät asiat. Hetki on siis ollut silloin hyvinkin mieltä rentouttava. Käsitöiden tekeminen, oman käden jäljen näkeminen ja käsitöissä onnistuminen tuovat usein tekijälleen myös uutta energiaa ja mielihyvää niin, että yksilö jaksaa puuhastella muillakin elämänosa-alueilla innokkaammin. Ainakin itse olen huomannut tämän vapaa-ajan käsitöissäni. Opiskelujen yhteydessä käsityötä sisältävät kurssit eivät kuitenkaan tuo samanlaista rentoutumista tai energiaa muuhun elämään. Silloin nimittäin osa stressistä on juuri kohdistunut meneillään olevaan käsityökurssiin, joten vain käsitöiden tekeminen ei saa ajatuksia pois stressistä vaan pahimmillaan työhön tullessa suuri negatiivinen käänne stressin määrä vain kasvaa.

Mielestäni käsityöllä on juuri sen toiminnallisuuden ja luovuuden ansiosta hyvin terapeuttinen ja hyvinvointia kehittävä ominaisuus, kuten Pöllänenkin kirjoitti. Ajatellessamme ositettua ja kokonaista käsityötä vastakkain juuri koulukäsityön näkökulmasta uskon, että molemmissa on omat hyvät puolensa. Kokonaisen käsityön aikana toteutuu käsityötekijan oma persoonallinen luovuus ja ongelmanratkaisutaito, mikä tuottaa uutta ja hienoa käsityötä, joka voi olla taitellisestikin arvokasta. Ositetussa käsityössä taas käsityöntekijä käyttää hyödyksi jotakin jo tutksi tullutta, mutta uskon että myös hän kokee tekemisen hyvin mielekkääksi juuri omilla käsillä aikaansaamisen myötä.

Tarkoituksena on mielestäni koulussa antaa lapselle elmäyksiä ja kokemuksia joita hän voi sitten arkielämäntilanteissa käyttää hyödyksi. Itse koen tulevana opettajan haasteeksi taito- ja taideaineiden arvioinnin, koska olen kuullut paljon kertomuksia, joissa vanhemmat muistelevat käsityön olleen koulussa tuskallista ja piinallista, koska lapanen tai sukka ei ole valmistunut opettajan toiveiden mukaisesti. Onko esimerkiksi lapsen, joka saa juuri ja juuri huonolla käsialalla tehtyä lapaset arvokkaampi vai toisen lapsen työ, joka siistillä käsialalla sai valmiiki vain käsinuken tai kännykkäpussin? Molemmat tekivät työtä niin hyvin kuin taidoiltan kykenivät ja molemmat olivat tuotoksestaan hyvin ylpeitä. Mielestäni tärkeämpää on mielihyvän tunteminen kuin opetussuunnitelman mukainen lapasen tekeminen.

Ajatellessani erityisopetuksen näkökulmasta käsityötä, uskon että erityisesti siellä tarvitaan ositettua käsityötä, jotta lapset saisivat iloisia onnistumisen elämyksiä edes yhdessä koulunoppiaineessa. Mikä onkaan palkitsevampaa kuin adhd lapsen tiukka keskittyminen tillkumaalaukseen, koska se on konkreettista ja persoonallista tuotosta. Näin ollen hymy voi siirtyä myös muihin oppiaineiden opiskeluun ja motivaatio kehittyy siinä missä motoriset taidotkin.

Näen käsityön hyvin terapeuttisena ja hyvänä työprosessina vaikka se olisikin valmiin ohjeen plagioimista. Itse tekijän omilla käsillä tehty työ on ainakin itselle arvokasta ja samalla unohtuu hetkeksi muut murheet. Koen itse käsityön yhtä voimakkaaksi rentoutumiseksi kuin jollekin muulle on esimerkiksi hiihto tai luonnossa kävely. Omalla tekemisellä on myös perinteisiä tapoja arvosta eettinen näkemys, jota tulee mielestäni vaalia myös koulumaailmassa.

Käsityön avulla voidaan rentoutua ja saavuttaa hyvinvointia. Se on aikaisemmissakin vastauksissa tullut jo selkeästi esille. Aija oli pohtinut kuinka ositettu ja kokonainen käsityö tukevaat hyvinvointia. Ositettua käsityötä usein pidetään mielestäni huonommassa arvossa kuin kokoniasta. Ainakin itselle on jäänyt tälläinen olo useiltakin kursseilta, joissa asiasta on puhuttu. Hyvinvoinnin näkökulmasta ajattelisin kuitenkin ositetut käsityön jopa tehokkaammasksi. Itselle ainakin villapaidan neulominen suoraan novitan ohjeesta on ollut todella rentouttavaa ja vaimia antavaa. Pystyn tekemään työtä osittain täysin ajattelematta automatisoituneen neuletaidon ansiosta. Kuvioiden tekemiselläkään ei tarvitse rassata mieltään, koska teen ne täysin ohjeen mukaan. En voisi kuvitella saavani samanlaista rentoutta kokonaisen käsityön toteuttamisesta. Kun tekee kokonaisen käsityön ajatuksen mukaan, työn aloittaminen ja suunnittelu tuntuvat usein hankalilta ja jopa hieman ahdistavilta. Tosin työn tullessa vihdoin valmiiksi syntyy kyllä hielihyvää ja voi olla itsestään ylpeä saatuaan jotain täysin omaa tehtyä. Tällöin työskentelyprosessi ei välttämättä ole ollut kovinkaan rentouttava vaan joskus jopa stressaava. Tälläiselta minusta on ainakin usein omien töiden kanssa tuntunut.

Koulussa ositetulla käsityöllä on vankka merkityksensä varsinkin taidon oppimisessa. Koulussa taitavan opettajan avulla saatetaan kokonaisestakin käsityöstä saada hyvin miellyttävä ja mukava prosessi. Tällöin oppilaiden pitää kyetä etenemään työssään eteenpäin ja saamaan mieleisiään tuotoksia. Tämä vaatii todella ammattitaitoista opettajaa, joka kykenee vetämään koko prosessia. Ositettu käsityö tuottaa kouluissakin varmasti oppilaille paljon iloa. Varsinkin pienet oppilaat innostuvat helposti nähtyään jonkin mallin. Kouluissa ja lasten kanssa muuallakin näen tärkeäksi sen, että lapsen omaa innostusta ruokitaan sopivasti ja hänelle annetaan sopivan tasoisia tehtäviä, jotta into ei lannistu. Sillä ei varsinaisesti ole väliä onko käsityö kokonaista vai ositettua, kunhan se on oppilaalle sopivaa ja sellaista että se innostaa. Itsekin voi helposti huomata, että innostuessaan jostain käsityöstä, aika kuluu vauhdilla ja lopettamisen jälkeen on hyvä olo.

Niin kuin aikaisemmin on jo todettu käsityö on hyvinvointia edistävää ja se antaa monelle ihmiselle rentoutumisen ja onnistumisen kokemuksia. Itseäni jäi myös erityisesti mietityttämään ositetun ja kokonaisen käsityön merkitys hyvinvoinnin edistäjinä. Eli millainen käsityö sitten edistää hyvinvointia, tuleeko sen olla ositettua vai kokonaista? Se on jokaisen ihmisen henkilökohtainen kokemus, josta hän saa hyvinvointia. Aiemmissa kommenteissa Sanni totesi saavansa hyvinvoinnin kokemuksia ositetun käsityön parista ja tarkasta ohjeen noudattamisesta. Itse taas koen tarkan ohjeen noudattamisen ahdistavana ja turhauttavana ja sovellankin mieluummin oman pään mukaan. Mutta sillähän ei ole väliä minkälaisesta käsityöstä ne hyvinvoinnin kokemukset tulevat, kunhan vain itse on löytänyt ne keinot, joilla niitä voi lähteä hakemaan.

Meille, ahkerille käsityönharrastajille onkin helppoa löytää ne itselle sopivat tavat ja tiedämme minkälaisesta käsityön tekemisestä saamme tyydytystä. Entä sitten kun pitäisi lähteä ohjaamaan ryhmää, jossa olisi tarkoituksena saada hyvinvoinnin kokemuksia käsitöiden kautta. Kuinka ohjaajana osaat löytää jokaiselle jäsenelle sopivat keinot toteuttaa itseään vai pitääkö vain luottaa että he löytävät ne itse. Tulisiko ohjaajalla olla joitain valmiita ohjeita, toimintatapoja ja entä jos ne ei sovikaan kaikille? Entä voiko käsitöitä harrastamaton henkilö saada hyvinvoinnin kokemuksia käsitöistä vai pitäisikö taito olla ensin hallussa?

Käväisin viime viikonloppuna mummoni luona vanhainkodissa ja jossain vaiheessa huomasin katselevani hiihtokilpailuja telkkarista muiden mummeleiden kanssa. Samalla tutkailin näkyisikö kellään kudinta tai muuta käsityöhön liittyvää rullaattoreista tai sohvan reunoilla sillä mikäs sen mukavampaa kuin neuloa tai virkata television äärellä. Valitettavaa oli että kaikki, myös ne joilla fyysinen kuntokin näytti olevan hyvä, istuivat vain kädet sylissä.
Saara viittasikin aiemmin vanhusten käsitöihin ja itseilmaisuun. Olen myös itse pohtinut sitä kuinka paljon vanhuspalveluja tarjoavat hoitokodit järjestävät käsityöllistä toimintaa muulloinkin kuin joulu- ja pääsiäisaskartelujen merkeissä. Olisiko kannattavaa pistää pystyyn yritys joka tarjoaa juuri vanhainkodeille räätälöityjä, ohjauksellisia käsityöpalveluja? Samalla voisi miettiä teettääkö vanhuksilla lyhyitä ositetun käsityön töitä vai sitten koko yhteisöä hyödyttäviä, pitkäkestoisia kokonaisen käsityön projekteja. Ositetussa käsityössä voisi opetella juuri perustekniikoita joita Sanni oli omassa kirjoituksessaan painottanut. Sitten kun perusasiat ovat hallussa, voivat vanhukset tehdä yhdessä käsityöllisen projektin alusta loppuun kokonaisen käsityön mallilla ja valmistaa esimerkiksi yhteiseen oleskeluhuoneeseen seinätekstiilin.
Vanhusten käsityöhön liittyvät asiat tulevat varmaankin olemaan ajankohtaisia kun vanhusten määrä lisääntyy ja aktiiviset vanhukset saattavat itse jopa vaatia toimintaa siihen ympäristöön johon he voivat olla joutuneet esim. sairauden takia. Tällöin käsityöt voisivat olla yksi tapa tuoda vanhusten elämään rytmiä ja herättää heissä jopa kadoksissa olleen luovuuden joka on hävinnyt joskus siellä vanhan koulujärjestelmän kiemuroissa jos sitä on edes siellä löydettykään.
Sinikka Pöllänen kirjoitti keskustelun alustuksessa käsityön terapeuttisuudesta joka voisi tulla vanhusten kohdalla ilmi siinä että käsitöitä tehdessään he saattavat unohtaa olevansa hoitokodissa, sillä joillekin vanhuksille se saattaa tuntua erittäin raskaaltakin asialta. Myös kivut saattavat unohtua tai ainakin vähentyä kun keskittyy huovuttamaan ja kommunikoimaan muiden kanssa. Vanhukselle käsityöllinen lopputulos voi antaa hyvän mielen lisäksi uskoa itseensä ja siihen että hän on vielä osaava ihminen eikä harmaantuva eläkeläinen.
Ja lopuksi tarina jossa eräs kylän mummo harrasti viimeisiin päiviinsä saakka virkkausta niin että lääkäri joutui jopa toppuuttelemaan häntä sillä harrastus kävi mummon pumpulle sen verran rankasti. Jos mummo huomasi virkkaustyössään viime metreillä alkupäässä tulleen virheen, hän purki koko työn ja aloitti sen kokonaan alusta. Virkkaus ei kuitenkaan koitunut mummon kohtaloksi vaikka voimme itsekin kuvitella kuinka syke nousee kun huomaamme työssämme virheen jonka korjaaminen vaatii suuria uhrauksia, silloin voimme vain miettiä kuinka paljon tunteita käsityöt meissä herättävät.

Mielestäni käsityö lisää yksilön hyvinvointia sen vuoksi, että käsillä tekeminen voi lisätä yksilön hyvinvointia sen vuoksi, että siinä voi keskittyä vain yhteen asiaan (ja unohtaa ympäröivän maailman), saada jotain konkreettista aikaiseksi ja sitä kautta onnistumisen elämyksiä. Koska kaikki ihmiset ovat erilaisia, voi toisille olla hyvinkin luontevaa toteuttaa itseään käsillä tekemisen kautta.

Yhteisön ja yksilön kannalta tuli mieleeni jo tässäkin keskustelussa esille tullut taideterapia, jota toteutetaan Suomessa ainakin mielenterveyskuntoutujien parissa. Miksei taideterapian osa-alueena voisi olla kuvataiteen ohella myös käsitöiden tekeminen, koska samalla lailla siinä yksilö voi purkaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan konkreettiseksi tekemiseksi. Tätä kautta yksilön hyvinvoinnilla on myös yhteisön hyvinvointiin liittyviä tekijöitä.

Itse olen kokenut parhaimpia onnistumisen elämyksiä juuri silloin, kun työtä ei välttämättä ole kovin paljoa suunnitellut ja antaa vain ajatusten ja käsillä tekemisen viedä mennessään. Toisaalta onnistumisen elämyksiä voi kokea myös ositetun käsityön kohdalla, jos onnistuu tekemään mahdollisimman paljon mallia muistuttavan käsityötuotteen.

Toisaalta käsitöiden tekeminen tuottaa hyvänolon tunteita erityisesti silloin, kun saa tehtyä jotain todella hyödyllistä ja tarpeellista. Aina esim. mallitilkkujen tekeminen ei välttämättä motivoi, jos niistä ei koostu mitään konkreettista tai hyödyllistä. Näin ollen koulukäsitöissä motivaatiolla ja hyvinvoinnilla on mielestäni selkeä yhteys. Oppilailla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tuotteita koulussa valmistetaan. Sillä ilman motivaatiota ja kiinnostusta työn tekemiseen voi olla vaikeaa löytää käsityön tekemisestä hyvinvointia.

Omasta mielestäni käsityö voi taito- ja taideaineena lisätä yksilön hyvinvointia vain ja ainoastaan, jos siitä nauttii. Itse lähtisin ainakin oppilaiden kohdalla miettimään hyvinvoinnin tukemista onnistumisten ja positiivisten kokemusten kautta. Oppilaiden itsetuntoa kohottamalla voidaan myös lisätä heidän mahdollisuuksiaan kokea onnistumisen tunteita tekstiilityössä ja tätä kautta lisätä heidän hyvinvointiaan. Taito- ja taideaineiden sanotaan olevan oppiaineita, joissa menestyvät eivät yleensä ole kovin menestyksekkäitä esimerkiksi reaaliaineissa. Itse en tätä väitettä allekirjoita, mutta mikäli näin on, antaa käsityö oppiaineena loistavan mahdollisuuden parantaa oppilaan näkemystä omasta koulumenestyksestään. Kaikki eivät voi osata kaikkea täydellisesti ja itsekin on huomannut olevansa yhdessä tekstiilityön osa-alueessa parempi kuin toisessa. Oppilaatkin löytävät varmasti oman osansa tekstiilityön alueelta, jos heille siihen suodaan mahdollisuus. Opettaja on tässä luonnollisesti tärkeässä osassa. Monipuolinen tarjonta eri tekniikoiden ja työtapojen osalta varmistaa sen, että jokainen saa tekstiilityöstä jotain. Flow -kokemus osana käsityötä voi myös olla yksi hyvinvoinnin lisääjä. Sillä tuskin pystyy tekstiilityötä markkinoimaan oppilaille, mutta voisi olla hauska tarjota oppilaille valinnaisaineena esimerkiksi hyvänolon ompelukurssia tms. Haastavat ja tekijälleen sovitetut persoonalliset työt, missä inspiraatiota ja omaa mielikuvitusta saa käyttää, ovat mielestäni hyvinvointia lisääviä. Liian työläät kurssit ja tehtävät kuitenkin usein imevät kaiken hauskuuden monesta tehtävästä.

Kokonaisen ja ositetun käsityön suhteesta toisiinsa olen sitä mieltä, että ositettukin käsityö voi antaa tekijälleen hyvin paljon. Riippuen henkilöstä, tekeminen voi olla jopa enemmän hyvinvointia lisäävää, varsinkin jos kokee esimerkiksi suunnitteluosuuden käsityössä ahdistavana. Monille henkilöille, jotka esimerkiksi neulovat mielellään juuri neulomisen tekemisvaihe on rentouttavin eli heidän hyvinvointinsa lisääntyy periaatteessa pelkästä mekaanisesta suorittamisesta. Koulukäsityössä olisi toki suotavaa, että kukin oppilas pyrkisi mahdollisimman pitkälle noudattamaan kokonaista käsityötä. Jatkoa ajatellen harvempi heistä kuitenkaan tulee suuntautumaan käsityöhön omalla työurallaan ja monelle käsitöistä mieleen jäävät ainoastaan juuri mekaaniset suoritustavat. Moni saattaa kuitenkin myöhemmässä vaiheessa elämäänsä alkaa taas käyttää näitä oppimiaan mekaanisia taitoja käsityön harrastuksen aloittamiseen. Näissä tapauksissa siis pelkkä ositettu käsityö on myös saanut aikaan hyvinvointia, joka tosin siirtyy melko pitkällä aikavälillä eteenpäin. Kokonaisesta käsityöstä saattaa enemmän hyvinvointia saada asiaan perehtynyt henkilö, joka usein asettaa oman rimansa melko korkealle. Toiset siis saavat enemmän energiaa pelkästä suorittamisesta ja toisille on ehdottoman tärkeää tehdä kaikki alusta alkaen itse.

Kouluissa näitä asioita voi ottaa integroinnissa huomioon sen mukaan, miten kukin oppilas on suuntautunut. Toinen oppii lukemalla, toinen tekemällä, yksi on kiinnostunut maantiedosta, toinen kuvaamataidosta. Mielestäni hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että mitä oppilas tekeekin, hän kokee sen mielekkäänä. Jokaisen oppilaan kohdalla olisikin hyvä ottaa huomioon oppilaiden omat kiinnostuksen kohteet, jolloin oppilas voi käyttää käsitöissä hyväksi myös muiden oppiaineiden ja kiinnostuksen kohteidensa aiheita. Tämä kaikki vaatii kuitenkin opettajalta valtaisan hyvää oppilaan tuntemusta, aikaa ja energiaa. Lisäksi esimerkiksi yläkoulussa oppilaiden täytyisi saada positiivisia kokemuksia jo heti seitsemännellä luokalla, jotta he mahdollisesti jatkaisivat käsityötä valinnaisaineena jatkossa. Reaaliaineiden joukossa yläkoulussa varmasti tarvitaan myös käsityön kaltaisia aineita, jotka voivat parhaimmillaan lisätä oppilaiden hyvinvointia. Valitettavasti löytyy myös joukko oppilaita, joiden kohdalla käsityö on ainoastaan lisännyt pahoinvointia ja stressiä. Näiden oppilaiden kohdalla täytyisi todella tarkkaan miettiä, mikä on mennyt vikaan ja miten asia voidaan korjata ennen kuin on liian myöhäistä.

Uskon, että käsityöt lisäävät hyvinvointia, sillä kuten edellä on jo mainittukin, niitä tekemällä voi uppoutua omaan maailmaansa eikä tarvitse stressata muun maailman menosta. Näin on asianlaita myös omalla kohdallani. Jennin esille tuoma koulutöiden ja vapaa-aikana tehtävien töiden ristiriita on kuitenkin ilmeinen. Kun saa tehdä omasta vapaasta tahdosta jotakin, on se paljon kivempaa. Kuinkahan moni muu lisäkseni pitää hiihtämistä vapaa-aikana mukavana, vaikka se koulussa oli jokseenkin kauheaa? Hanna-Mari aloittaa kirjoituksensa sanomalla, että taide- ja taitoaineet edistävät hyvinvointia vain jos niistä nauttii. Olen aivan samaa mieltä. Kuinka sitten saada oppilaat nauttimaan käsitöistä? Siinäpä on meille työnsarkaa. Aiemmin on jo mainittu tärkeänä asioina töiden suhteuttaminen oppilaille ja heidän taidoilleen sopiviksi. Siihen liittyen nostaisinkin oppilaantuntemuksen tärkeäksi osaksi oppilaiden ja opettajan hyvinvointia oppiaineessa kuin oppiaineessa. Oppilaita ja heidän tuntemuksiaan on mielestäni myös tärkeää kuunnella ja välillä antaa heillekin hieman ”valtaa ja vastuuta”. Käsityönopettajan työssä on muistettava myös voimassa olevan opetussuunnitelman sisältö ja siellä on heti ensimmäisenä mainittu, että oppilaan tulisi voida kokea iloa ja tyydytystä työstään. Hyvinvoinnin luominen on siis ihan OPS:ssa määritelty asia.

Itselleni käsitöitä tehtäessä koettu hyvinvointi on erittäin tärkeää. Onnistumisen ilo ja ylpeys omin käsin tehdyistä tuotteista ovat ilmeinen osa tuota hyvinvointia. Tosin välillä tuntuu, että hyvinvointi kääntyy huonovointisuudeksi, kun uppoutuu työhönsä niin täysin, että unohtaa edes syödä.

Aloitustekstissään Sinikka Pöllänen kertoo käsitöiden terapeuttisuudesta, sillä niiden tekeminen blokkaa muun maailman ulkopuolelle ja huomio keskittyy vain käsillä tekemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin. Isäni on useasti kertonut minulle eräästä miehestä (en tiedä vieläkö hän elää), joka on kehittynyt yhdeksi maan parhaista nyplääjistä kauhean tragedian kautta. Hänellä oli todella kaunis teini-ikäinen tytär, joka menehtyi raa’an väkivallan uhrina. Isälle oli mahdotonta päästä yli suuresta surustaan, ja hän kuin sattuman kautta alkoi nyplätä. Tuon käsityöharrastuksen kautta hän pystyi käsittelemään menetystään, mutta jatkoi nypläystä vuosikymmeniä. Tiedä sitten, kuinka paljon ”legendaa” tarinassa on mukana, mutta itse voin kyllä ymmärtää sen todeksi.

Aikaisemmat viestittelijät ovat pohdiskelleet sitä, voiko yksilö saada hyvinvointia käsitöiden tekemisestä, jos he eivät nauti käsillä tekemisestä. Itse olen vähän eri mieltä kuin edelliset kirjoittajat. Olen päässyt seuraamaan läheltä, kuinka käsityötä on käytetty toimintaterapian muodossa hyvinvoinnin ylläpitämisessä sekä toimintakyvyn parantamisessa. Mielestäni käsityön hyvinvointia lisäävä osuus näkyykin juuri siinä, että käsillä tehden saadaan jotain konkreettista aikaan. Se ei ole ollenkaan niin merkittävää, että nauttiiko juuri tekemishetkellä työskentelystä. Tärkeämmäksi tekijäksi saattaakin nousta se, että saa käsillään aikaiseksi jotain ainutlaatuista, kosketeltavaa ja silmin havaittavaa. Uskon, että koulumaailmassakin voisi hyödyntää tätä lähestymistapaa enemmän. Siis, ettei kiinnitettäisi niin usein huomiota siihen, miten siistiä jälkeä saadaan aikaiseksi tai kuinka nopeasti työt valmistuvat, vaan pikemminkin siihen, että pystyttäisiin kannustamaan oppilaita ja olemaan yhdessä ylpeitä saavutuksista sekä kokemaan iloa pienistäkin asioista.

Useimmat käsitöitä tehneet tietävät, että tuotteen valmistamiseen ja valmiin tuotteen näkemiseen liittyy voimakkaitakin tunnereaktioita. Toiset rauhoittavat kiireistä arkea ja rentoutuvat käsitöiden parissa, toiset taas saavat ylimääräistä energiaa prosessista. Käsityön terapeuttinen ja hyvinvointia lisäävä vaikutus on lähes itsestään selvä asia käsityönharrastajille.

Elämyksellisyys ja kokemukset nousevat mielestäni tärkeään asemaan myös käsityön erilaisissa osa-alueissa. Kuten aikaisemmista viesteistä on nähtävissä, riippuu paljon yksilöstä, onko käsityö sitten ositettua vai kokonaista ja liittyykö taidepainotteisuus prosessiin mukaan. Hyvä olo voi tulla niin monista erilaista asioista: kauniista väristä, ihanan pehmeästä langasta tai sopivan lämpimästä neulepuserosta kylmänä talvipäivänä, kuten myös siitä, että saa ommella tai kutoa kangaspuilla. Aina ei tarvitse tehdä suuria ja vaativia käsitöitä kokeakseen onnistumisen iloa tai hyvää tuulta. Tärkeitä ovat juuri erilaiset positiiviset mielleyhtymät (kokemukset ja elämykset) erilaisissa tilanteissa.
Erja

Mielestäni käsityö lisää hyvinvointia, kuten monet edellä ovat myös kirjoittaneet. Käsityön hyvinvointia tuottava punainen lanka piilee mielestäni juuri siinä, että kaiken ei tarvitse olla niin täydellistä ja piirun tarkkaa. Hyvä olo tulee usein siitä, että tekijä itse tuntee onnistuneensa tuotteensa valmistuksessa, vaikka ulkopuolisen silmin olisi vaikea havaita, mitä tekijä on yrittänyt tehdä. Varsinkaan koulussa tällaisia onnistumisen kokemuksia ei tulisi riistää sillä, että oppilaan työtä arvostellaan sen perusteella, kuinka oikein ohjeen mukaan työ on tehty. Edellä Ira ja Hanna-Mari ovatkin kirjoittaneet, että taito- ja taideaineet edistävät hyvinvointia, vain jos niistä nauttii. Voin myös itse allekirjoittaa tämän. Olen huomannut itse käsitöitä tehdessäni, että tärkeintä valmistaessani vaatetta ei ole se, että saumat ovat suorassa ja vaate näyttää kaupasta ostetulta, vaan tärkeintä on se, että vaate tuntuu omalta ja siihen voi olla tyytyväinen sekä tuntea hyvää mieltä vaatteen valmistamisesta. Koulussa olisikin tärkeää, että ei tuijotettaisi saumojen suoruuteen ja silmukoiden oikeaan määrään vaan siihen, kuinka oppilas asennoituu käsityöhön. Käsityötunnilla tulisikin panostaa siihen, että jokainen oppilas saisi onnistumisen kokemuksia ja tuntisi olevansa luova omalla tavallaan. Joku viisas onkin joskus sanonut, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Voisinkin sanoa, että käsillä tekeminen on eräänlaista matkustamista kohti päämäärää.

Koen käsityöt myös eräänlaiseksi terapiaksi, johon voi purkaa kaikki turhautumat ja pahaa oloa. Henkilökohtaisesti koen, että minulla on eräänlainen tarve tehdä käsitöitä aika ajoin, yleensä silloin, kun koulussa tehtävät esseet ja tentit tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Käsityön pariin on rauhoittavaa mennä ja on jännittävää nähdä, mitä uutta voi luoda erilaisista materiaaleista. Käsityöt siis jossakin määrin voivat auttaa unohtamaan (ainakin hetkeksi) stressin ja kouluhuolet. Ira kirjoittikin tyttärensä menettäneestä miehestä, joka käsityön avulla pystyi käsittelemään tyttärensä kuoleman. Olen itse huomannut, että käsitöitä tehdessäni, käsityöhön purkaa sellaisia tunteita, joita ei välttämättä ole muuten helppo purkaa. Jotkut käsityöt muodostuvat rakkaiksi jo sen takia, että muistaa millaisia tunteita on käynyt läpi tai mitä on tapahtunut valmistusprosessin aikana.

Käsityöt ovat olleet osa kansallista kulttuuriamme ja koululaitostamme jo vuosikymmeniä. Aiemmin tehtiin käsitöitä tarpeeseen, nykyään tarve on muuttunut. Meillä on tarve saada mielihyvää ja tyydytystä itse tekemisestä. Tänä päivänä materiaalit itsessään ovat todella kalliita, joten tarpeeseen tekeminen ei ole kannattavaa. Käsitöitä tehdessään voi ilmaista itseään tai vain viihtyä tekemisen parissa ilman tietoisia tavoitteita. Toisille käsityöt voivat tuoda sosiaalista ulottuvuutta esim. erilaisten käsityöpiirien tai kurssien muodossa. Minäkin käyn mielelläni kursseja, mutta en niinkään sosiaalisten kontaktien, vaan ennemminkin uusien ideoiden ja tekniikoiden vuoksi. Oma tekeminen liittyy paljon myös uteliaisuuteen ja kokeiluun. Uuden asian oppiminen tuo minulle iloa ja piristystä. Toisaalta tekeminen "ilman aivoja", tuttuja juttuja, on rentouttavaa.

Käsityöt tuovat tekijälleen useinmiten mielihyvää, kuten aiemmat kirjoittajat ovat sanoneet. Koulukäsityö, kuten kaikki muutkin kouluaineet aiheuttavat monenlaisia tunteita ja ne sallittakoon. Eivät kaikki pidä samasta asiasta, jokainen on yksilö myös siinä. Opettajien on turha tuntea itsensä huonoksi, vaikka kursseille ei olisi tunkua, oppilaiden mielenkiinto on suuntautunut silloin toisaalle. Tietystihän me parhaamme pyrimme tekemään, kun markkinoimme ihanaa ainettamme. Luovuus , esteettisyys, kauneus ja yksilöllisyys ovat laatusanoja, millä houkutella oppilaita. Käsityö on ollut muiden opettajien mielissä vanhastaan juuri se aine, minne menevät ne oppilaat, jotka eivät muuten pärjää. Käsityötä ei arvosteta ja siihen meidän pitää saada muutos. Muutoksen on siis lähdettävä meistä aikuisista, ei lapsista. Kollegat on saatava vakuuttuneiksi ja tietoisiksi aineen tarpeellisuudesta ja luonteesta. Vanha kansakoulun "veisto" pyörii vanhemmilla ihmisillä mielissä, samoin kuin villasukkien parsinta, siis hyötykäsityöt. Nykyaika ei ole saapunut heidän mieliinsä. Mutta onko sitä saatu vielä kouluihinkaan? Monet luokat ovat samanaisia kuin ammoisina aikoina on rakennettu, teknologiaa on juuri se vanha piirtoheitin, eivätkä opettajat uskalla esittää muutostoiveitaan. Markkinointia ja myyntiä on siis tehtävä joka suuntaan.

Sekä ositettu että kokonainen käsityö ovat tarpeellisia opetuksessa. Mitä pitemmälle koulutus jatkuu, sen enemmän kokonainen käsityö tulee esiin. Peruskoulussa ositetulla käsityöllä on vankka jalansija, koska perusteet on ensin opittava, sitten voi lähteä luovasti ideoimaan uutta.

Käsitöiden tekeminen on terapeuttista ja tuo hyvinvointia tekijälleen. Prosessi itsessään tuottaa iloa, toisaalta materiaali voi olla innoittajana tai tekemisen tulos antaa mielihyvää. Hanna ihmetteli vanhusten vähäisiä virikkeitä. Mikä olisikaan parempaa, elämyksiä tuottavaa terapiaa kuin yhdessä tekeminen ja toiminnallisuus. Vanhukset piristyisivät pienen puuhailun parissa, samalla keskinen vuorovaikutus lisääntyy eivätkä vanhukset koe olevansa yksin yhteisössä.

Käsityö koulussa

Lähetä by Heini Lappalainen Today at 8:54 pm
Monet ovat sivunneet kirjoituksissaan käsityön hyvinvoinnin ja koulukäsityön yhteyttä. Itse olen tällä hetkellä suorittamassa syventävää harjoittelua, jossa opetettavana pääaineenani on käsityö. Opetan neljäs luokkalaisille virkkauksen jaksoa. Ajattelinkin kertoa teille kokemuksistani siellä.

Lähdin suunnittelemaan jaksoa niin, että kellekään ei tulisi pahaa mieltä tai epäonnistumisen tunteita virkkaamastaan tuotoksesta, otin aiheeksi "mielikuvitusolento". Mielikuvitusolento saa olla juuri sellainen,kun siitä sattuu tulemaan, ja siitä saadaan muokattua napeilla, askartelunorkoilla sun muilla sellaisen kuin kukin tahtoo.

Ensimmäisellä tunnilla oppilailta sai nähdä kaiken tunteiden kirjon kahden tunnin aikana. Tunnilla oli ahdistusta, riemua, suuttumusta, iloa, ärtyneisyyttä ja äärimmäistä keskittymistä. Olin melkoisen väsynyt tunnin jälkeen, otettuani vastaan kaikki nämä tunteen ja yrittäen selvittää näitä oppilaiden kanssa. Tästä huomasin, kuinka käsityö vaikuttaa suuresti oppilaiden mielialaan. Harvemmin matematiikan tai kielten tunnilla olen nähnyt kaikkea tätä tunteiden kirjoa. Eräs tyttö esimerkiksi oli erittäin ärtynyt koko päivän ennen käsityön tuntia. Virkkauskoukun käteen saatuaan tämä tyttö itki, koska ei ollut virkannut aiemmin kuin vähän, ja tästä hänellä oli erittäin kielteiset muistot. Koko päivän tämä asia oli painanut hänen mieltään. Kärsivällisesti tämä oppilas jaksoi kuitenkin avustuksellani harjoitella koko tunnin ja tuntien lopulla hän hymyili, koska oli saanut virkattua n. 3cm korkean pötkön. Seuraavalle tunnille oppilas tuli iloisin mielin ja paljon virkkausideoita mukanaan. Huomasin, kuinka tärkeää onnistuminen juuri käsitöissä on, onnistumisen riemu loistaa oppilaasta. Hän saa konkreetin palkinnon keskittymisestään ja ponnisteluistaan.

En ole saanut opetettua vielä virkkauksen jaksoa loppuun, joten en voi analysoida, kuinka onnistunut idea tämä "mielikuvitusolento" oli. Tähän asti oppilaat ovat olleet suhteellisen motivoituneita aiheesta, eikä pahoja epäonnistumisen kokemuksia ole tullut. Toivon, että saan oppilaille positiivisen ja innostavan mielikuvan virkkauksesta.

Kävin pari viikkoa sitten mummuni luona kylässä. Hän oli loukannut kätensä pari kuukautta sitten, ja käsi oli edelleen huonossa kunnossa. Paljon erilaisia käsitöitä ikänsä harrastaneena hän murehti sitä, että pystyneekö hän enää koskaan "paukuttamaan" mattoja sillä kipeällä kädellään. Paljon mattoja kutoneena ja siitä nauttivana hänestä se tuntui pahalta. Nyt hän ei voikaan enää harrastaa mitä haluaisi. Toisaalta neulomistakin hän oli taas kokeillut kätensä loukkaamisen jälkeen, mutta sekään ei tuntunut kauhean hyvältä kipeälle kädelle. Mummu sanoi, että hän ei enää jaksaisi kuluttaa aikaansa lukemalla. Kuitenkin hän päätti alkaa taas neulomaan jotain pientä, aina vähän kerrallaan.

Näen käsityön myös erittäin terapeuttisena voimavarana. Monet käsityöt syntyvät muistoista. Kun tuntuu siltä, että elämä kaatuu päälle tai on murheita ja huolia, niitä on helppo purkaa tekemällä jotain käsitöitä. Monesti tehdystä tuotteesta näkyykin oma ajattelu esimerkiksi eri väreinä. Eräs lähti veljensä kuoleman jälkeen kutomaan mattoa. Sitä sitten kutsuttiinkin "terapiamatoksi". Hän oli kutonut siihen paljon erilaisia tunteita ja muistoja. Se auttoi häntä pääsemään sen asian yli. Itse tein viime joululomalla hääpuvun eräälle hyvälle ystävälleni. Elämän matkan varrella rinta rinnan hänen kanssaan kulkeneena sen puvun tekeminen nosti mieleeni monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia: iloa, onnellisuutta, haikeutta,... Sen puvun tekeminen oli minulle hyvä väline prosessoida irtaantumista tästä hyvästä ystävästäni. Morsiamen ja hänen äitinsä kanssa keskustelimmekin, että sen puvun saumoihin kätkeytyi hyvin paljon asioita ja ajatuksiani.

Monelle käsityö on elämässä eräs voimavara. Kun elämässä ei mene ihan "putkeen" tai on vähän alavireinen olo, voi käsitöiden tekeminen olla apuna saavuttamaan "elämä voittaa" -tunteen. Joku aiemmin keskustelussa mainitsi, että koulutyöt aiheuttavat monesti stressiä, ja ne käsityöt eivät tunnu kovin mielekkäiltä ja rentouttavilta. Joskus joidenkin kurssien kanssa on niinkin. Nyt kuitenkin vaatetuksen syventävän projektin alla koen sen kurssin erittäinkin voimavaraksi. Tuntuu, että oikein innolla odotan, kun on lupa koulun puitteissa päästä ompeluhommiin. Hääpuku on taas työn alla, mutta nyt sen tekemiseen voi luvan perästä käyttää paljonkin aikaa.

Useimmat aiemmista kirjoittajista ovat pohtineet käsityötä terapiamuotona ja itse käsillä tekemisen merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Lukiessani Sinikka Pölläsen artikkelia Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana, heräsin ajatukseen että käsityö voi toimia myös terapiavälineenä. Tällä tarkoitetaan sitä, että käsityöllä on symbolinen luonne ja nimenomaan käsityöhön liittyvä konteksti on ratkaisevassa asemassa. Käsityö tuotteiden tai prosessien herättämät muistot ja mielikuvat toimivat terapeuttisina. Vanhustoiminnassa tämä puoli käsityön teraputtisuudesta tulee varmasti usein esille juuri käsityömuisteluiden kautta. Itse muistan varsin hyvin kun isoäitini kertoi sota-aikana valmistamastaan tilkkupeitosta. Kankaat peittoon oli saatu naapuritaloista tai omista vanhoista tekstiileistä. Näin jokaisella tilkulla ja kankaalla oli oma tarinansa ja niiden kautta isoäiti kävi läpi myös vaikeaa sota-aikaa. Näin käsityö toimi hänen kohdallaa terapiavälineenä, ei niinkään terapiamuotona.

Kuinka tämä sitten toteutuu koulussa? Aija kirjoitti aiemmin että käsitöiden tarkoituksena koulussa on antaa lapsille elämyksiä ja kokemuksia, joita arkielämässä voi hyödyntää. Voin hyvin allekirjoittaa tämän ajatuksen. Silloinhan käsityö nimenomaan toimii välineenä, joka edistää hyvinvointia muualla kuin varsinaisesi käsityötunnilla, mutta voi olla käsitöiden avulla saavutettua. Tähän yhteyteen voisi siis liittää myös sen, että voiko käsityöt tuottaa hyvinvointia mikäli niistä ei pidä. Aiemmista kirjoittajista osa oli sitä mieltä, että käsityö ei voi tuottaa hyvinvointia, mikäli käsitöiden tekemisestä ei pitä. Mutta, jos käsityö nähdään terapiavälineenä, niin silloin hyvinvoinnin saavuttaminen on aivan hyvin mahdollista. Toki, jos käsitöiden tekeminen tuntuu tuskaiselta, sen vaikutus hyvinvointiin voi olla vaikeasti havaittavissa.
Mutta entäpä jos käsillä tekeminen (vaikkakin tuskainen) kehittää hienomotoriikkaan ja silmän ja käden yhteistyötä, jotka edelleen voivat ennaltaehkäistä ja auttaa oppimisvaikeuksissa. Tai kehittää avaruudellista hahmottamista, joka puolestaan on merkittävä tekijä hahmotushäiriön helpottamiseksi. Jo lääketieteellisen näkökulman kautta käsityö voi toimi terapiavälineenä. Myös didaktisesta näkökulmasta katsottuna käsityö voi olla terapiavälineenä. Sen vaikutukset pitkäjännitteisyyden, keskittymiskyvyn, itsehillinnän, epäonnistumisen siedon ja ohjeiden noudattamisen kehittämiseen voivat olla todella merkittäviä. Kaikista näistä "taidoista" on varmasti apua elämän muilla osa-alueilla ja muissa kouluaineissa. Ja uskoisin että se, että jaksaa koulussa keskittyä paremmin ja onnistuu tehtävissään luo nimenomaan hyvinvoitia.

Itselleni tuli yllätyksenä, että käsityöterapia on terapiamuotona vasta viimeaikoina määritelty. Näen, että se on erittäin hyvin rinnastettavissa musiikki- ja taideterapiaan. Juuri terapiamuotona ne pohjautuvat pitkälti samoihin periaatteisiin, kuten toiminnallisuuteen, onnistumisen kokemiseen, itseilmaisuun ja itsensä unohtamiseen.
Juuri valmistuva erityisopettaja-ystäväni kertoi, että koulutuksessaan erityisopettajille esitellään taide- ja musiikkiterapiaa sekä sen hyödyntämistä erityisopetuksessa. Käsityöterapiakin mainittiin, mutta sen vaikutuksista ei juurikaan esitelty. Toivon kovasti että käsityö terapiamuotona ja -välineenä yleistyy sekä erityisopetuksessa että muualla. Uskon sen toimivuuteen.

Maria

Lukiessani tätä keskustelua mielessäni heräsi paljon ajatuksia, joista nyt edes osan koitan saada tähän kirjoitettua. Paljon on kirjoitettu nimenomaan siitä pitääkö käsitöiden tekemisestä nauttia, jotta se voisi edistää hyvinvointia. Aluksi ajattelin, että näinhän sen on pakko olla, sillä tästä itsellänikin on kokemuksia. Minulla ja muutamaa vuotta vanhemmalla kaverillani on ollut yläasteella sama käsityön opettaja. Kaverini oli kokenut hänen tuntinsa aivan kauheina ja inhonnut sekä opettajaa että käsityötä oppiaineena. Minä olin yllättynyt tämän kuullessani, sillä minulla oli itselläni ollut täysin eri kokemus molemmista. Kaverini mukaan opettaja ei pitänyt hänestä, koska ei osannut tehdä käsitöitä ja näin ollen kokemuksemme olisivat olleet erilaiset, sillä minä olin jo sillon kiinnostunut käsitöistä.

Tämä oli mielestäni erittäin hyvä esimerkki siitä, miten oppilas voi kokea epäonnistumisensa käsitöissä vaikuttavan myös opettajan ja oppilaan suhteeseen, siihen ettei oppilasta hyväksytä, jos hän on "huono" eivätkä työt valmistu tai onnistu. Tässäkin tapauksessa kaverini ei ole sen koommin mitään käsitöitä tehnyt, sillä vähäinenkin kiinnostus hävisi kurjien koulukäsityökokemusten myötä.

Nyt kuitenkin ajattelen, ettei positiivinen asenne lähtökohtana ole välttämätön, jotta käsityön olisi mahdollista lisätä hyvinvointia. Eikö entistä enemmän hyvinvoinnin lisäämiseen voisi vaikuttaa juuri se, että löytääkin jotain uutta, innostavaa ja mielenkiintoista käsityöstä onnistumisen kautta etenkin silloin, kun ennakkoluulot ovat olleet suuret? Kuten esiin on tullut, ettei pääasiana tarvitse enää olla se kuinka "oikein" ja "laadukasta" on saatu valmiiksi, vaan se mitä on opittu, saatu aikaan ja koettu työskentelyn aikana. Tässä tulee vastaan käsityön arvioinnin vaikeus mistä Aijakin kirjoitti. Voisiko olla niin, että otettaisiin huomioon nimenomaan asenne, oppimiskokemukset ja oppilaan lähtötaso, kuinka paljon on edistytty? Eikä vaan kiinnitettäisi huomiota teknisiin seikkoihin.

Mielestäni tärkeää olisi myös se, että oppilailla olisi mahdollisuus olla luovia ja osittain valita mitä tekevät. Tekniikoiden perusteet tulisi tietysti ensin opetella, mutta sen jälkeen olisi myös mahdollista vaikuttaa siihen millaisen työn tekee ja miten. Näin voitaisiin vähentää kokemuksia, että oli kamalaa, kun koulussa piti neuloa sukat, joista tuli hirveät jne. Tavoitteena mielestäni olisi, että oppilaille jäisi positiivinen kuva käsitöistä ja he tulisivat tunneille innokkaina, täynnä ideoita eikä heille jäisi kammoa tarttua käsitöihin myöhemminkään itsenäisesti.

Käsityöterapia on mielestäni huippujuttu. Olen täysin samaa mieltä Marian kanssa siitä, että se voitaisiin rinnastaa musiikki- ja taideterapiaan. Itse koen käsityön nimenomaan rentouttavana ja akkuja lataavana. Voisin käyttää sitä myöskin terapiana ennemmin kuin musiikkia ja taidetta, esimerkiksi maalaamista, sillä minulle käsityö on antanut niin paljon enemmän ja siitä olen saanut onnistumisen elämyksiä. Samoin hyvältä kuulostivat ideat vanhusten hyvinvoinnin lisäämisestä käsityön kautta, siinä voisi nuoremmatkin (vetäjät?) oppia jotain uutta vanhoilta käsityöharrastajilta

Näen käsitöiden terapeuttisen merkityksen kovin arkisena asiana. Käsitöiden kautta voi ilmaista omaa luovuuttaan ja itseään sekä käsityöhön keskittyminen vie ajatuksia pois jopa pahanoloa tuottavista asioista. Monelle käsitöissä tärkeintä on aikaan saadun tuotteen valmistuminen, käytettävyys ja oma käden jälki. Itseilmaisu ja luovuus tarvitsevat kuitenkin hyvää tekniikan tuntemista, että sitä pystyy soveltamaan ja suunnittelemaan itse haluamakseen. Oma käden jälki näkyy myös ositetun käsityön muokkaamisessa ja jo suunnitellun tuotteen omassa soveltamisessa.
Kuten Lapp aiemmin kirjoitti, käsityön tekeminen lisää hyvinvointia vain jos siitä nauttii. Olen samaa mieltä. Lisäisin vielä, että oma motivaatio auttaa käsityön tekemisen terapeuttista vaikutusta ja sen tekemisen nautintoa. Vaikka tekniikka voi olla uusi, voi motivaatio saada tekijässä hurjan flow-tunteen jo siksi, että tahtoo oppia ja ymmärtää jotakin uutta. Motivaatio itsensä kehittämiselle ja uuden oppimiselle kertoo jo elämän asenteesta ja suunnasta.
Käsityöterapia on minulle uusi asia. Aiemmin omien sosiaalipedagogiopintojen rinnalla kulki omana koulutusohjelmana taideterapia. Kuvataideterapia on kuntoutuksen ja hoidon muoto, jossa ilmaisu tapahtuu kuvataiteen tekniikoiden ja materiaalien avulla. Miksi siis ei käsityö toimisi yhtälailla. Yhtälailla omia kokemuksia ja ristiriitoja voidaan työstää käsitöissä ja käsityön materiaalien ja tekniikoiden keinoin.
Aiemmin samassa keskustelussa on puhuttu vanhuksista ja käsitöistä yhtenä terapeuttisena menetelmänä vanhustentaloissa. Varmasti vanhuksen mieli virkistyisi, jos saisi tekemistä, jossa voisi muistella osaamistaan ja nähdä aikaan saamistaan. Moni vanhus varmasti tekisi mielellään käsillään jotain pitkinä tylsinäkin päivinä, mutta monella ei näkö, käsi tai muisti enää pelaa siinä määrin, että töiden teko onnistuisi. Mutta tarjotaanko yleensä käsitöiden tekemiselle edes mahdollisuutta vanhustentaloissa?
Ehkä myös koulussa sen sijaan, että tutkitaan ja arvioidaan tehtyä tuotosta ja verrataan sitä toisten vastaaviin tekemisiin, otettaisiinkin uusi lähtökohta tekemiseen. Virkkaamisessa mietittäisiinkin omaa mieltä, materiaalin tuntua, yhdessä tekemistä ja käden jälkeä. Valmiita tilkkuja seurattaisiinkin päiväkirjan muotona ja oppilaat saisivat kokeilla ja irrotella tekniikalla ja materiaaleilla oman mielensä mukaan. Tekniikka, kokeilu ja valmistuote voisi olla lähtökohtana oman tuotteen suunnittelulle ja tehtävälle työlle. Oppilaat saavat tehtävän kautta uuden lähestymistavan käsityölle ja paine verrata omaa työtä toisten töihin pienenee. Tehty työ antaa tekijälle tekemiseen sisältöä ja työlle aivan uudenlaista arvoa. Oppilas näkee ja kokee omaa oppimistaan.

Miia

Keskusteluja ja alustusta lukiessani minulle heräsi monia ajatuksia, joista poimin nyt muutamia esille. Sinikka Pölläsen kysymykseen ”Millainen käsityö lisää hyvinvointia?” voisin vastata seuraavanlaisesti. Mielestäni kaikki käsityöt, mitkä vain tyydyttävät tekijäänsä, ovat hyviä käsitöitä. Mielipiteitähän on yhtä monta kuin on tekijöitäkin. Joillekin villasukkien ”kutominen” on arkisen elämän täydellistä vastapainoa ja toiset tykkäävät tehdä esimerkiksi tuohitöitä. Kaikille on suotava se oma nautintonsa, jotta he jaksaisivat puurtaa omassa arjessaan. Monet kokevatkin käsityöt eräänlaisena arjesta irtautumisen apukeinona, eräänlaisena pakokeinona. Eikä mielestäni käsitöitä tekevän yksilön hyvinvointi ole kiinni siitä, onko käsityö ositettua, kokonaista vai taidepainotteista. Itse tekeminen on se pääasia. Monesti kouluissa ja esimerkiksi kuntoutuskeskuksissa on juuri ositettua käsityötä, mikä antaa tekijälleen mahdollisuuden harjoitella kyseisiä taitoja. Valmiin ohjeen mukaisia töitä tehden on helpompi saada tulosta aikaan ja tekijälle jää positiivinen kuva onnistuneesta työstä. Taidon karttuessa voi työtä alkaa suunnittelemaan paremmin itse, kun tietää jo ennakolta työn haastavat vaiheet. Mielestäni tietoa ja taitoa tarvitaan kokonaiseen käsityöhön. Eikä minun mielestäni ositettua tai kokonaista käsityötä voi verrata, kumpi niistä on aidompaa ja parempaa käsityötä. Esimerkiksi oma isoäitini teki paljon valmiin mallin mukaisia kanavatöitä. En usko, että tämä ositettu käsityö himmensi hänen intoaan käsitöihin. Enkä usko, että kukaan hänen töitään saanut koki, että ne olisivat huonompia, koska ne olivat vain ositettua käsityötä.

Yksi mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen oli käsityö terapiamuotona. Esimerkiksi Ira ja HannaM kirjoittivat tunteiden purkamisesta käsitöihin. Eräs koulukaverini kertoi minulle omasta neuletakistaan ja sen tarinasta. Ystäväni isä oli sairastunut vakavasti samoihin aikoihin, kun ystäväni oli aloittanut neuletyönsä. Hän näytti minulle, kuinka neuleen alussa oli oikein mallikasta sileää neuletta, ennen kuin se yhtäkkiä oli muuttunut hyvin kireäksi. Sairastumisen sattuessa ystäväni oli kiristänyt otettaan työstään ja se näkyi selvästi neuleesta. Kun sairaus alkoi helpottaa isällä, alkoi tytönkin neule muuttua tasaisemmaksi. Ystäväni nauroikin, että se on hänen surutakkinsa, vaikka tarinalla olikin onnellinen loppu. Mielestäni näiden tarinoiden kautta käsitöitä voi hyvinkin pitää terapeuttisena.

Minusta on hienoa, että varsinkin elämysmatkailuun on lisätty myös käsityön aineksia. Monet elämysmatkoja tarjoavat yritykset ovat saattaneet rakentaa ohjelmaa jonkun teeman mukaan, johon on yhdistetty esimerkiksi huovutusta. Käsitöillä on mielestäni paljon annettavaa myös matkailuun. Mikä olisikaan mieluisampi tuliainen matkalta kuin itse tehdyt huopatöppöset tai itsetehty koru? Mielestäni HannaPöö oli myös löytänyt hyvän yritysidean, järjestää vanhuksille viriketoimintaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten vanhainkodeissa oli hyväkuntoisia vanhuksia, jotka tekivät paljon käsitöitä pitkien päivien kuluksi. Nykyään vanhainkodeissa on paljon dementiaosastoja, joiden asukkaat ovat jo hyvin huonokuntoisia. Palvelutaloissa yksin omatoimisesti asuvat vanhukset voisivat jopa virkistyäkin, jos vain pääsisivät tekemään jotain itselle tai koko yhteisön hyväksi. Vanhuksia ohjatessa tulee vain muistaa heidän fyysinen kuntonsa. Esimerkiksi huovutus ja neulonta ovat tekniikoita, jotka rasittavat sydäntä, mikä sulkee pois moniakin töitä. Tällöin käsityöstä ei voi juurikaan puhua terveyden ja hyvinvoinnin edistäjänä.

Anu Kontio

Itse olen kokenut niin hyvin- kuin pahoinvointiakin käsitöiden ääressä. Usein kuitenkin tilapäinen pahoinvointikin on jälkeenpäin osoittautunut hyödylliseksi. Tähän liittyy myös Marian ja muidenkin edellä mainitsema käsityöterapia. Käsitöitä tehdessä pystyy purkamaan pikku hiljaa mieltä painavia asioita, jolloin käsityön edetessä myös muut ongelmat saattavat ratketa.

Kuten aiemmat kirjoittajat, itsekin uskon, että koulukäsitöiden kamalista kokemuksista monet johtuu siitä, että heti ensi kerralla uutta tekniikkaa kokeillessa täytyisi saada täydellinen lopputulos ja työ aikaan. Kuitenkaan kokemusten ja elämysten tarjoaminen ei saisi mielestäni viedä sijaa taidon oppimiselta perusopetuksessa. Ei koulussa, edes käsityöntunneilla, tarvitse aina olla hauskaa. Oppiminen ei voi olla aina helppoa. Tärkeintä on se, millainen mieli jää tunneilta lähtiessä ja kurssin jälkeen. Onko tavoitteissa onnistuttu? Voiko olla lopputulokseen tyytyväinen?

Uskon, että kokonainen ja ositettu käsityö aiheuttaa erilaisia hyvänolon tunteita. Kokonainen käsityö johtaa ehkä helpommin flow-kokemuksiin ja persoonallisesta itseilmaisusta aiheutuviin hyvänolontunteisiin. Ositettu käsityö toisaalta on usein mekaanista, rentouttavaa toimintaa tai turhautumista ja pahaa oloa purkavaa työtä. Ositettu käsityö mahdollistaa kuitenkin myös onnistumisen kokemukset, vaikka tulos ei olekaan niin ”oma” ja uniikki kuin alusta asti itse suunnitellussa työssä.

Oleellisinta kuitenkin käsitöissä hyvinvoinnin antajana on motivaatio tehdä käsitöitä. Koulutyöt koetaan usein stressaavina, sillä yleensä syy niiden tekemiseen tulee oman itsen ulkopuolelta, opetussuunnitelman tavoitteista. Tärkeää olisikin saada oppilaiden omat tavoitteet kohtaamaan OPSin kanssa. Kokonainen käsityö kokonaisen käsityön vuoksi ei palvele mielestäni ketään. Tärkeää olisi saada oppilaat motivoitua tehtävään niin, että kokonainen käsityö syntyy kuin itsestään.

Tiina M.

Edellä on nostettu esiin hyviä näkökulmia käsityön ja hyvinvoinnin yhteydestä toisiinsa. Erja kirjoitti siitä, miten toimintaperapiassa käytetään kuntoutumismuotona käsityötä. Jäin miettimään sitä, että oliko näillä kuntoutujilla aiempaa käsityötaustaa? Usein uuden asian opettelussa on juuri "uutuuden viehätys" joka varmasti auttaa keskittymään ja myös sulkemaan muut ongelmat ulkopuolelle. Joten voin helposti uskoa käsityön terapeuttisuudeen tällaisissa tilanteissa.

Henna kirjoitti koulun näkökulmaa siitä, että tulisi enemmän antaa arvoa oppilaan asenteelle kuin valmistetulle työlle. Itse asetun myös tämän ajattelun taakse, koska lapsi voi olla todella innokas tekemään, mutta motoriikka ei ole kehittynyt sille tasolle, että työn jälki hipoisi täydellisyyttä. Eikä täydellisyyden tavoittelu ole realistista edes meille aikuisille, niin miksi meidän pitäisi vaatia sitä lapsilta?

Hanna-Mari avasi keskutelua siitä, että käsityö ei tuota hyvinvointia jos siitä ei nauti. Toisaalta olen samaa mieltä, varsinkin koulun näkökulmasta, jossa oppilaat joutuvat tekemään käsitöitä nauttivat he siitä tai ei. Mutta eikö meidän tulevina käsityönopettajina pitäisi olla onnellisia, että koulussa vielä on sellainen oppiaine kuin käsityö vaikka kaikki eivät siitä nauttisikaan? Ne jotka eivät saa käsityöstä apua, niin heillä on varmasti jokin muu ala, joka auttaa heitä rentoutumaan ja josta he nauttivat. Jos mietin aikuisen näkökulmasta käsityön tekemistä ja sen nautinnollisuutta, niin eikö asia ole niin, että aikuisia ei kukaan voi pakottaa tarttumaan sukkapuikkoihin jos ei sitä itse halua ja siitä nauti (paitsi ehkä koulutuksen tuomat pakkopullat...).

HannaM kertoi mummostaan, joka suri loukkaantuneen käden tuomia rajoitteita käsitöiden tekemiseen. Voin helposti kuvitella mikä mummon tuska on, koska itse pelkään sitä, että oma sairaus vie terveyden siihen pisteeseen etten enää voi tehdä käsitöitä. Monet vanhukset ovat muutenkin yksinäisiä ja aktiiviteetti voi olla todella niukkaa, niin monille päivän ilonaiheen voi saada juuri käsitöitä tekemällä.

Monet ovat puhuneet kokonaisen ja ositetun käsityön merkityksestä hyvinvointiin. Itselleni on aivan se ja sama teenkö valmiista ohjeesta tai omasta päästä, koska se tekeminen ja työn valmiiksi saaminen sen nautinnon tuo. Toki se ei tuo mielihyvää, jos koulun käytävällä tulee samanlaisia villapaitoje vastaan kuin itse on tehnyt, mutta ehkä tästä johtuen teen pääasiassa omasta päästä suuret työt. Mutta mielipiteeni tähän aiheeseen on siis se, että itselleni käsitöiden tekeminen on ehdottomasti terapeuttista tai ainakin se rentoutumiskeino. Taidankin tästä lähteä neulomaan.

Heidi E.

Omakohtaisia kokemuksia on, kuten eräs kirjoittaja asian ilmaisi, ollut sekä hyvinvointia että pahoinvointia aiheuttavia. Yleensä pahoinvointia aiheuttaneeseen käsityöprosessiin on liittynyt kiire, vastoinkäymiset tai sisäisen motivaation puute, myös näiden erilaiset yhdistelmät ovat olleet mahdollisia. Kuitenkin hyvinvoinnin kokemukset ovat pääasiallisia tuntemuksia, jopa eheyttäviä: toisinaan mielen järkkymisen jälkeen (esim. läheisen kuolema tai muu vakava vastoinkäyminen) on käsityö ollut minulle mieltä eheyttävä tapa prosessoida ajatukseni oikeisiin uomiin. Toisaalta kaikille käsityö ei anna positiivisia elämyksiä. Mielestäni tärkeintä on, että jokainen löytää itselleen sen parhaimman keinon rentoutumiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen.
Jotta käsityö olisi hyvinvointia edistävä, motivaatio työn tekemiseen ja sen valintaan täytyy olla tekijälähtöistä. Tokihan virikkeitä voi poimia, mutta halu käyttää jotakin tiettyä tekniikkaa, materiaalia jne. tulee ennenkaikkea löytyä tekijästä itsestään. Muutoin työn tekeminen jää tekniseksi suorittamiseksi, eikä tekijä välttämättä koe projektia syvemmällä, elämyksellisellä tasolla. Kokonaisesta käsityöstä tai ositetusta käsityöstä saatu elämyksen taso on mielestäni riippuvainen tekijän taidoista, tarpeista ja motivaatiosta. Jos tekijä on taidon oppimisen alkuvaiheessa, hän todennäköisesti kokee mielihyvää valmistaessaan valmiin mallin mukaisen tuotteen. Toisaalta taas etevä tekijä saattaa saada uusia ulottuvuuksia ja motivaatiota syventäessään prosessia kokonaisen käsityön puolelle.

Liisa Tulosmaa

Muistan minäkin nyt viime tingassa kirjoitella ajatuksiani käsityöstä ja hyvinvoinnista.

Omalla kohdallani olen havainnut käsityön ja hyvinvoinnin välisen yhteyden. En ainakaan tietoisesti hakeudu käsitöiden pariin kun olen stressaantunut ja väsynyt, mutta kiireen laannuttua huomaan, että minulla on jälleen aikaa ja energiaa tehdä käsitöitä. Olen ajatellut, että käsityö on minulle palauttavaa ja rentouttavaa toimintaa. Kiireen ja stressin keskellä koen käsityön tekemisenkin pakollisena työnä. Tämä on hankalaa varsinkin silloin kun pitäisi palauttaa opintoihin liittyviä käsitöitä.. Minulle käsityöt tuottavat eniten onnistumisen kokemuksia kun olen saanut tehdä niitä rauhassa ja ajan kanssa. Tällöin tekeminen ei ole pakkopullaa ja käsillä tekeminen todella lisää hyvinvointiani.

Olen nyt harjoittelussa käsityötä opettaessani miettinyt käsityötä hyvinvointia tuottavana toimintana. Omalla kohdallani käsillä tekeminen on rentouttavaa ja rauhoittavaa silloin, kun tekniikka on hallussa, ja käsillä olevan työn haasteet eivät ole liian ylivoimaisia. Monesti koulussa kuitenkin käsityön taito on oppilailla vielä alkutaipaleella ja työn tekeminen voi olla aika takkuista. Olenkin miettinyt, että millainen käsityö tuottaisi oppilalle hyvinvointia jo tehdessä? Opetussuunnitelma rajoittaa kuitenkin mahdollisuuksiamme suunnitella käsityön tunteja ja opeteltavia tekniikoita. Valmis tuote lopulta palkitsee oppilasta ja antaa onnistumisen kokemuksia, mutta mitenkähän voisimme välittää käsityön rauhoittavaa ja rentouttavaa vaikutusta jo tekemisen alkutaipaleella, kun tuntuu, että silmukat putoilevat ja lanka on solmussa?