Käsityö ja hyvinvointi

Yhteistä kokonaiselle käsityölle ja ositetulle käsityölle lienee tekemisen voimaannuttava voima (toisessa matka tuotteeksi ja visio lopputuotoksesta vain on toisten taholta laadittu). Voimaantuminen jos mikä edistää hyvinvointia. Toisaalta käsillä tekeminen voi myös lamauttaa: esimerkiksi silloin kun käsitöiden tekemistä kohtaan koetut tunteet ovat kovin negatiivisia, eikä onnistumisia alalla ole koettu. Ehkä juuri ”tunteikkaana” oppiaineena käsityö helposti joko innostaa tai inhottaa. Oli kyseessä sitten ositettu tai kokonainen käsityö, muistijälki tekemällä oppien ja kokien on syvä; tehdessä kun on aidommin läsnä. Läsnäolon kautta sitä näkee, kokee, tuntee ja oppii paremmin. Opettajalla on opetuksen suunnittelija valta ja vastuu, siitä, että johdatus käsityön maailmaan tapahtuu hyvässä hengessä ja oppijoilleen iloa tuottaen. Saatu kipinä ja innostus käsitöitä kohtaan usein kantaa läpi elämän ollen tekijälleen voimavara. Esimerkiksi foorumin kommentit tuovat tämän hyvin esiin.

Ositettu käsityö on useassa aiemmassa tekstissä nostettu esiin hyvinvointia edistävänä rentouttavana aivot narikkaan -tyyppisenä käsillä tekemisen muotona. Ohjeet eivät aina kuitenkaan ole autuaaksitekeviä. Ensinnäkin ohjetta on osattava lukea. Matkan taittumisen kannalta tärkeää on myös se, että mahdolliset ohjeen sisältämät virheet kyetään ratkaisemaan. Ongelmanratkaisu ei olekaan kokonaisen käsityön yksinoikeus!

Mielestäni kokonaisella käsityöllä on kuitenkin enemmän annettavaa terapeuttisessa, hyvinvointiakin edistävässä mielessä. Omakohtainen kokemus on, että molemmat käsityön muodot auttavat tuntemaan tunteita pois, mutta tosi asiassa vain kokonaisen käsityön kautta kykenen niitä käsittelemään; tunnen, prosessoin ja saatan tunteet ja tapahtumat toiseen muotoon. Kun sisäisen maailman saa ulkoistettua, se ei enää nakerra. Kokonaisen käsityön kautta koen toteuttavani itseäni ja olevani luova. Tämä voimaannuttaa.

Ajatuksiini jäi HeidiT:n esittämä kysymys siitä, pitääkö opettajan luottaa, että oppilaat löytävät itseleen sopivat keinot toteuttaa itseään. Oma yläastekäsityöni oli hyvin vapaata: saimme tehdä mitä vain. Enpä sitten uskaltanut tehdä kuin helpohkoja töitä valmiiden ohjeiden mukaan tekniikoilla, jotka tiesin osaavani. Omaan suunnitteluun en todellakaan uskonut kykeneväni, eihän minua ollut siihen ohjattu. Vähitellen käsitöiden tekemisen merkitys alkoi hämärtyä: Mitä järkeä käsitöiden tekemisessä on, jos se on vain lapasten neulomista käsityölehden ohjeen mukaan? Kuka tahansa voi tehdä samanlaiset.

Oppilaille pitää toki antaa vapautta. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että heitä on myös ohjattava hyvinvoinnin lähteille käsityössä, autettava heitä havaitsemaan, että heissä on potentiaalia. Ositettu käsityö on tärkeää, kuten esimerkiksi Sanni on kirjoittanut. Se voi auttaa esimerkiksi rentoutumaan. Mutta kokonaiseen käsityöhön liittyvä hyvinvointi on erilaista - kokemuksieni mukaan se liittyy itsensä tuntemiseen.

Etenkin kokonaisen käsityön suunnitteluprosessi voi olla vaikea. Stressin määrä saattaa kasvaa, kuten Jenni L. ja Sanni ovat kirjoittaneet. Jatkuva vaatimus luovuudesta on kuluttavaa. Mutta ihminen ei aina itse käsitä, mihin hän kykenee. Oman luovuuden esille saaminen voi vaatia hikeä, kyyneliä ja aikaa, mutta ainakin minä olen kokenut voimakkaimmat hyvän olon tunteeni juuri kokonaisen käsityön yhteydessä. Oppilaani eivät kuitenkaan tule olemaan täysin samanlaisia kuin minä tai keskenään samanlaisia. Onkin varmasti suuri haaste luoda kaikkien hyvinvointia tukeva käsityön- (ja muiden aineiden) opetustyyli. Pitkäjännitteisyyttä tarvitaan, kuten Heinin harjoitteluesimerkistä käy ilmi. Hyvä olo voi tulla myös viiveellä.

Mielestäni taide- ja taitoaineet lisäävät ihmisten hyvinvointia antamalla mahdollisuuden itseilmaisuun, huolien ja murheiden unohtamiseen, itsensä ja aiempien taitojensa ylittämiseen sekä omien tietojen ja taitojen kehittämiseen. Ihminen, joka saa ilmaista itseään jollakin taiteen alalla (vaikkapa tanssi, kuvataiteet, musiikki) omaa tehokkaan kanavan, jota kautta helpottaa oloaan ja saada elämäänsä uutta sisältöä. Taiteen tekemisen usein mukanaan tuoma flow-kokemus saa yksilön parhaimmillaan unohtamaan kaiken ympärillä tapahtuvan, ja keskittymään vain yhteen, mielihyvää tuottavaan asiaan. Tämä luovuus ja itseilmaisu on hyvinvoinnin lisäämisessä mielestäni tärkeää.

Kuitenkin monesti taidetta tekevät tai sen tekemistä opettavat henkilöt (usein luovia, suunnittelun mestareita) unohtavat pelkän mekaanisen käsityön tekemisen tuomat hienot kokemukset. Minusta tuntuu, että usein ajatellaan, että hyvinvointia voi lisätä vain luovalla toiminnalla. Kuitenkin monille se rentouttava ja hyvinvointia lisäävä asia on juuri käsillä tekeminen; ei tuotteen luova suunnittelu. Vaikkapa kansalaisopistojen kurssit, joilla tehdäänjokin työ melko suoraan ohjeiden mukaan, tai lehden käsityöohjeet, joita voi itsenäisesti toteuttaa, ovat juuri tällaista ohjeen mukaan tekemistä, josta monessa tilanteessa on luovuus kaukana. Siltä näiden mekaanisten toimintojen suorittaminen ja ohjeen mukaan työskenteleminen voi lisätä hyvinvointia monellakin tapaa: toimimalla sosiaalisena ympäristönä, antamalla positiivisia kokemuksia omasta osaamisesta ja luomalla perustaitojen oppimisen ohella uskallusta kehittää omia suunnittelutaitoja.

Käsitöitä opetettaessa tulisikin mielestäni muistaa myös se, että on olemassa oppilaita, jotka nauttivat mekaanisesta työstä suunnittelun sijaan. Vaikka itse arvostan uniikkeja, persoonallisia käsityötuotteita hyvin paljon, en kuitenkaan halua aliarvioida kopioivan ja toistavan työn tekemisen arvoa hyvinvoinnin luojana. Tämä on näkökulma, joka nykyisin saattaa etenkin innokkailta ja luovilta käsityön tekijöiltä unohtua. Kaikille uuden ideoiminen ei ole helppoa, ja aloittamisen vaikeus ilman ohjeita ja malleja saattaa olla hyvinkin suuri!

Käsityö voi tarjota hyvinvointia ihmiselle elämän eri vaiheissa, kuten keskustelussa on pohdittu. Ikääntymisen ja käsitöiden yhteyteen voisin kertoa omakohtaisen kokemukseni. Mummoni on kokenut tärkeäksi osaksi käsitöitä taitojen ja tietojen välittämisen eteenpäin, jolloin minäkin olen oppinut paljon hänen ohjaamana. Käsityöt kuuluivan ennen arjen töihin, jotka samalla olivat rentoutumista raskaammista maatilan töistä. Käsityöt antoivat mahdollisuuden ilmaista itseään suunnittelemalla omanlaisia kankaita ja neuleita. Mummolleni hänen omat käsityötuotteensa ovatkin henkisesti arvokkainta omaisuutta. Käsityöt tarjosivat omia hetkiä irtaantua arjesta ja nuorempana sainkin viettää mummoni kanssa usein aikaa käsitöiden parissa. Mummoni vanhetessa olen huomannut, että käsitöiden merkitys on korostunut, kun voimat eivät riitä enää kaikkeen. Talvi on kulunut neuloessa ja vaikka kädenjälki onkin muuttunut karkeammaksi, esittelee mummoni mielihyvää tuntien neuloksiaan. Hänelle käsityöt ovat tärkeä hyvinvoinnin tuoja ja oma kiinnostukseni käsityöalaa kohtaan on varmasti peräisin miellyttävistä kokemuksista, joita olen lapsesta asti viettänyt käsitöiden parissa.

Uskoisin, että käsityön tuoma hyvinvointi on pitkälti kiinni olosuhteista, joissa henkilö on käsitöitä oppinut tai harrastanut. Koulujen merkitys käsityötaitojen välittäjänä on kasvanut, sillä käsityötaitojen välittyminen sukupolvelta toiselle on vähentynyt. Pakon edessä opettelu ei varmastikaan motivoi, joten koulussa olisi tärkeää löytää niitä ratkaisuja, joilla käsityö saataisiin mielekkääksi innostuksen lähteeksi oppilaille.

Lukiessani keskustelua ryhdyin pohtimaan koulukäsityötä terapiana. Käsityöt voivat toimia terapiamuotona ja tästä aiheesta moni täällä onkin kirjoittanut Pölläsen lisäksi. Moni on myös pohtinut koulukäsitöiden merkitystä oppilaiden hyvinvoinnin kannalta. Voidaanko siis sanoa, että koulukäsityö voi toimia terapiana?

Opettajilla on opettajan, ei terapeutin koulutus, joten tästä näkökulmasta ajateltuna opettajilla ei ole pätevyyttä eikä taitoa toimia terapeutteina oppilaille. No, tämä lienee hyvin kärjistetty näkökulma, sillä käsittääkseni käsityöt voivat toimia terapiana ilman, että siihen tietoisesti erikseen pyritään terapeuttisesta näkökulmasta. Mutta minua kiinnostaakin, että voitaisiinko koulussa pyrkiä käyttämään käsitöitä terapiana juuri terapian lähtökohdista käsin. Taito- ja taideaineiden asemaa koulussa perustellaan usein juuri sillä, että ne parantavat psyykkistä hyvinvointia. Joten miksi tätä näkökulmaa ei korostettaisi vielä voimakkaammin?

Koulukäsitöiden myötä oppilaiden on tarkoitus oppia myös mm. motorisia taitoja ja saada tietoa käsityökulttuurista. Jos näistä tavoitteista halutaan pitää kiinni, on koulukäsitöissä keskityttävä siis myös mm. käsityötekniikoiden opetteluun sen sijaan, että heittäydyttäisiin täysin terapeuttiseen toimintaan. Ja toki tekniikoiden hallinta mahdollistaa käsitöiden tekemisen terapeuttisesta näkökulmasta. Mutta miksei osa valmistettavista käsitöistä voisi lähteä jo tehtävänannoltaan siitä näkökulmasta, että ne pyrkisivät toimimaan nimenomaan terapiana? Tällöin tavoitteena olisi mahdollisimman luova prosessi tekniikan ja taidon painottumisen sijaan. Ehkä siten jokainen oppilas voisi edes joskus tuntea käsitöiden terapeuttisen vaikutuksen sen sijaan, että jotkut heistä tuskailevat joka työn kohdalla osaamattomuutensa kanssa.

Tässä lyhyesti ajatuksiani aiheesta, josta en tiedä, mitä mieltä itse olisin. Ehkä se riittää, että useat oppilaat kokevat psyykkistä mielihyvää tehdessään käsitöitä koulussa. Ehkä koulukäsitöiden ei tarvitse toimia tietoisesti terapiana. Mutta ajatus on mielestäni mielenkiintoinen ja tulen varmasti pohtimaan sitä työssäni.

-Jenni S-